Annielinan blogi: Tokion viimeinen valssi

Osa 7: Tokion viimeinen valssi

Japanilaiset elävät syödäkseen. Sen tiesi Raisa Porrasmaa kirjassaan ”Japani pintaa syvemmältä –
muutakin kuin sake, sushi ja samurait”. Huomasin tämän tosiasian katsellessani kamerani
valokuvia: ruokaa, ruokaa, enemmän ruokaa, ravintoloita.

Tokiossa on eniten ravintoloita maailmassa ja jokaisella paikkakunnalla ja alueella ovat omat
erikoisuutensa, kuten mainitsemani kyotang. Jatkokertomukseni Japani- osion viimeinen osa
kuvailee kohtaamistani izakayassa, Tokiossa, ennen lentoa Seoliin.
Metroni pysähtyi Kamatan metroasemalle Tokiossa. Kysyin infosta tietä hotellilleni, jotta osaisin
varmasti perille. Heitin kassini hotellihuoneeseen ja lähdin etsimään jostain lähistöltä ruokapaikkaa.
Olin jo hieman harjaantuneempi ravintolan metsästäjä Tokiossa kuin saavuttuani maahan. Lähellä
hotelliani oli Bioshi- sakeravintola. Kurkistin oven pyöreästä reiästä sisään ja ravintolan työntekijä
katsoi minua takaisin.

Irasshaimase! Hän avasi ravintolan oven ja ohjasi minut istumaan lähelle tiskiä (Tietoisku: Vain ravintolan kanta-asiakkaat istuvat tiskin lähellä. Kanta-asiakkuuteen riittää kolme käyntiä ravintolassa).
Ravintolassa ei ollut paljon asiakkaita ja Kazuksi esittäytyneellä miehellä oli aikaa jutella minulle.
Vaikka olin tehnyt TAMKissa esitelmän Nippo shusta, eli japanilaisesta riisiviinistä, eli sakesta,
Bioshin oven takana oli minulle ihan uusi maailma. Kazun esittelyn jälkeen päädyin tilaamaan
lasillinen hyvää junmaita (Tietoisku: Junmai on Nippon shun muoto, jossa riisinjyvästä on hiottu
pois 80%. Vain hyvät ydinosat jäävät mallastukseen).

Tarjoilija asetteli kartion muotoisen lasin pieneen puiseen laatikkoon ja kaatoi sen ääriään myöten
täyteen. Kampai ja marskin ryyppy tyhjeni hitaasti sipaisten. Shussa maistuivat trooppiset hedelmät
– kuten olin pyytänytkin.

Seuraavaksi tilasin jotain syötävää. Kazumasa suositteli minulle talon erikoisen: ramen-nuudeleita
kanalla. Otin sen ja kokki valmisti sen minulle. Tabletin käännösohjelmalla koki kysyi selvällä
suomen kielellä: ”onko ruoka herkullista?”. Nauraen vastasin hänelle myöntävästi.
Ravintolaan oli tullut jo muita asiakkaita. Kazumasa haastoi heitä arvioimaan, mistä olin
lähtöisin. He luulivat minua kanadalaiseksi kieltenopiskelijaksi. Yllätys oli suuri, kun kerroin
tulevani Suomesta. ”Aa, Mumin”, he mutisivat ja jatkoivat nuudeleidensa ryystämistä.