Heräsin eräänä sunnuntaina ja avasin puhelimeni katsoakseni sinne tulleet viestit ja ilmoitukset. Kaverini oli kirjoittanut kuunnelleensa Samu Putron uusinta levyä.

Koska Samuli Putro kuuluu oman teini-ikäni kuunnelluimpiin artisteihin, päätin itsekin etsiä uusimman albumin Spotifystä. Näissä suoratoistapalveluissa on se hyvä puoli, että lempikappaleen kohdalle ei tule naarmua kuuntelunautintoa pilaamaan.

Samuli Putron levyn ”Keskellä Kesää” kappaleet kertovat ihmiselämästä ja tunteista monikerroksisesti: Kappale ”Tyttäreni” kertoo pienen tytön kasvun vastasyntyneestä opiskelemaan ja naimisiin. Leikitään nukkeleikkejä ja kasvatetaan kuilua vanhempiin murrosiässä. Iloiset perheuutiset tytär kertoo isälleen ruokapöydässä.

Lopulta isästä jättää aika ja kaipaus jää tyttärelle. Perhesuhteet ovat aika ajoin hyvin vaikeita.

Eniten minua koskettivat kappaleet ”Raahe” ja ”Jokainen tarvitsee”. Raahe sijaitsi lähellä kotikaupunkiani. Kaupungin raja kulki noin kahden kilometrin päässä mummolastani. Kappaleessa ”Raahe” eniten koskettaa raadollinen kuvaus ihmisestä, joka putoaa kelkasta, mutta uskoon tulo pelastaa kertojan. Kertoja on löytänyt uuden työn matkaoppaana.

Kappale ”Jokainen tarvitsee” kertoo paljon minusta ja suhteestani parhaaseen ystävääni. Jokainen tarvitsee halpaa kaljaa ja jonkun, jolle sanoa ”ystävä”. Nämä ovat niitä pieniä asioita, joita tarvitaan ollakseen onnellinen.

Näistä tunnelmista päästäänkin analysoimaan kappale ”Lähettäkää kuvia”. Kappaleessa kertoja vajoaa patjan läpi ja peitto painaa tonnin. Pää ei tunnu omalta ja nurkissa vaatteet kasaantuvat. Kertoja ei halua pilata tuttavansa ulkomaanmatkaa, mutta anoo lähettämään kuvia.

Samuli Putro on loistava tunteiden tulkki ja ihmisyyden kuvaaja. Ääneen pääsevät kesämökin taakseen jättäjät matkalla ei minnekään, Raahen tehtaalta pois potkittu ja muut elämän murjomat kanssaihmiset. Putron lahjakas laulutyyli on puhutellut minua erityisellä tavalla jo yläkoululaisesta kappaleen ”Todella kaunis” kuultuani.

”Keskellä Kesää” kannattaa kuunnella silloin, kun ei ole tiedossa mitään tärkeää tekemistä, mutta ei silti viitsi tehdä mitään turhaa.