Blogi: Kun lapsesta kasvaa täysi-ikäinen - Äidin ajatuksia
18.11.2025
Muistoja
Kuljen koiran kanssa iltalenkillä päiväkodin ohi, jossa lapseni oli aikanaan päivähoidossa. Eskarin ovi tuo muistoja mieleen.
Lapsi oli jäänyt jostain syystä pois sinä päivänä kun muut lapset aloittivat eskarinsa. Muistan kun saatoin hänet hänen ensimmäisenä päivänään esikoulun ulko-ovelle. Pihalla ei ollut lapsia, koska saavuimme vasta aamupala-ajan jälkeen. Olin kotona vauvan kanssa, joten eskaripäivien ei tarvinnut olla kovin pitkiä.
Vastassa oli nainen, jota emme olleet ennen tavanneet. Ovella nainen tervehti lasta ojentaen käden, johon uusi eskarilaiseni ei aikonut lähteä mukaan. En muista enää tarkasti miten tilanne eteni, mutta muistan miten nainen selitti vankkumattomasti, että eskarissa on sellainen tapa, että tullessa kätellään ja katsotaan silmiin.
Näin tilanteen vaikeuden lapsen olemuksesta ja välttelystä, mutta vaatiminen jatkui. "Äiti voi odottaa ulkona", sanoi hermostunut nainen, kun lapsi ei kenkäeteisessä asiaan suostunut. Minä astuin ulos.
Virhe. Pakottaminen jatkui ja lapsi taisteli tietään pois raapimalla. Nainen sai naamaansa ruman raapaleen.
Tämä muisto saa pahan olon pusertumaan pintaan edelleen. Nuorena äitinä minä uskoin, että lastenkasvatuksen ja -hoidon ammattilaiset tietenkin tietävät miten toimia. Ihmettelin asioita, niiden hoitoa tavalla joka ei sopinut lapselleni, mutta en kyseenalaistanut. Vaikka lapsen jättäminen eteiseen tuntui arveluttavalta, en ajatellut siitä voivan olla haittaa lapselle.
Sama kaava toistui monesti: Hämmentynyt lapsi olikin jonkun mielestä uhmakas, ylikierroksien vuoksi ohjeita kuuntelematon lapsi oli ilkeä ja tottelematon, ajatuksiin vaipunut lapsi ei vain halunnut totella ohjausta ja niin edelleen. Kuulin lapsestani kuvauksia, jotka eivät kertoneet hänestä ollenkaan. Minulla ei ollut silloin vielä oikeita sanoja selittää asioita näille ammattilaisille, vaikka mielessäni tiesin oikean ja väärän, toimivan ja toimimattoman tavan häntä kasvattaa.
Nyt 19-vuotiaan neurokirjolaisen nuoren äitinä voin kertoa, että pelkkä ammattinimike ei ole enää vuosiin merkinnyt minulle automaattisesti syytä luottaa ammattilaiseen. Vuosien varrella on tullut vastaan monenlaisia ihmisiä saman ammattiryhmän sisällä. Opettajat, lääkärit, terapeutit - he kaikki ovat vain ihmisiä. Ratkaisevaa yhteistyön kannalta on se, onko heillä riittävä osaaminen neurokirjon asioista toimiakseen lapsen parhaaksi, sekä halu kohdata meidät rakentavasti ja yhteistyössä.
Edelleen mietin tuota ensimmäisen eskaripäivän tapahtumien kulkua. Millainen ammattilainen ahdistaa näin turhalla asialla ensimmäistä eskaripäiväänsä aloittavaa lasta, joka oudoksuu tilannetta eikä ymmärrä mitä häneltä tahdotaan, jo ennen kuin lapsi pääsee eskarin ovesta sisään? Mitä sitten, että kukaan ei osannut silloin vielä kertoa hänelle lapsen saavan pian adhd:n tai autismin diagnoosin? Olisiko tämä tieto vaikuttanut siihen, miten tämä ihminen lapsen kohtasi?
Vaikka kyseessä on kunnallinen päiväkoti ilman erityistä neurokirjon osaamista, on lapsen kiusaaminen yhtä tuomittavaa. Nykytiedon valossa jopa n.10% ihmisistä voi olla neurokirjolla, mikä tarkoittaa, että jokaisen koulun ja päiväkodin aikuisilla tulee olla taito kohdata neurokirjon piirteisiä lapsia. Empatialla, maalaisjärjellä ja kuuntelemalla pääsee jo pitkälle.
